Anglikaanisuuden keskisenä ansiona on lähes aina voinut pitää sen melkoisen voimakasta sisäistä koheesiota. Toisin sanoen anglikaanisuus on aina pyrkinyt olemaan moniääninen, mutta samalla yhtenäinen kirkkoyhteisö - kommuunio. Jo reformaation aikana sitä repi uskon monenlaiset tulkinnat ja keskeisimmäksi tekijäksi lopulta nousi englantilaisuus. Eli anglikaaninen kirkko oli englannin kuningaskunnan kirkko ja myöhemmin britti-imperiumin kirkko.

Alusta pitäen anglikaanisessa kirkossa vaikutti korkeakirkollinen ja matalakirkollinen suuntaus. Suurena kysymyksenä oli, että onko kirkko kallellaan enemmän katoliseen perintöön vai reformoituun uudistumieleen. Lopulta konsensus voitti. Päätettiin, että erilaiset korostukset ja linjaukset voivat elää rinta rinnan, mutta yhteisistä pelisäännöistä on sovittava. Niinpä syntyi anglikaaninen kirkkoyhteisö, joka nylyisellään käsittä 38 kirkkokuntaa ympäri maailmaa. Lisäksi lähes jokaisessa kirkkokunnassa on sisäisesti erilaisia korostuksia ja käytänteitä omaavia seurakuntia.

Systeemi menee yksinkertaisesti niin, että anglikaanisuus on kuin laatikko. Sen neljässä kulmassa ovat sen perusprinsiipit: luterilaistyyppisesti kaksi sakramenttia ja sola scriptura raamattunäkemys sekä piispan virka hallinnollisena prinsiippinä ja viimeiseksi kirkon katolisen tradition kunnioitus. Kun kirkkokunta tunnustaa nämä neljä periaatetta, niin tavallaan se kuuluu "laatikon" sisään eli anglikaaniseen yhteisöön. Periaatteessa meidänkin kirkkomme tunnustaa edellä mainitut periaatteet niin, että olemme voineet muodostaa ns. Porvoon yhteisön, jonka kautta kirkkojemme välillä on täysi yhteys. (Täytyy kuitenkin muistaa, että Porvoon sopimus koskee vain osaa anglikaanisen yhteisön kirkkokunnista mm. Iso-Britannian ja Euroopan anglikaanisia kirkkoja ei esim. Episkopaalista kirkkoa).

No nyt alkavat varjot nousta. Kriittiseksi kysymykseksi on noussut, kuinkas ollakkaan, seksuaalikysymykset. USA:n Episkopaalinen kirkko on lähes aina ollut luonteeltaan muita liberaalimpi ja siellä onkin vihitty naisia papeiksi ja piispoiksi sekä homoja papeiksi ja piispoiksi jo jonkin aikaa. Tämähän ei tietenkään käy päinsä kaikille anglikaanisille kirkkokunnille, varsinkaan alikehittyneiden maiden perinteisempää yhteiskunnallista näkemystä kannattaville kirkoille. Lambehin koferenssista meinasi tulla farssi tai osittain tulikin sellainen, kun USA:n homopiispa jätettiin kutsumatta ja useat Afrikan maiden piispat jättivät tulematta ja pitivät oman varjokokouksen.

Eli ei se ruoho ole virheämpää aidan toisella puolellakaan näissä kysymyksissä. Samantyyppiset kysymykset tuntuvat repivän kaikkia protestanttisia kirkkoja. Siis aivan kaikkia. Onkin odotettavissa jonkinlaista suuren luokan jakautumista protestanttisissa kirkkokunnissa tämän aiheen tiimoilta, ehkä pahimmassa tapauksessa muodostuu uusia yhteisöjä konservatiivisten ja liberaalien kesken. Siis kirkkokunnat harjoittavat tätä kautta ekumeniaa aika yllättävällä tavalla. Useiden karismaattisten kirkkokuntien on helppo löytää kumppaneita piispallisista konservatiiveista. Mielenkiintoista on nähdä mihin tällainen kehitys voi johtaa.

Miksi tämä kysymys koskee vain protestantteja? Eikö varjoja ole Moskovassa tai Vatikaanissa? Suurimpana syynä voisin pitää eroja kirkkokuntien luonteessa. Roomalaiskatolisessa kirkossa ykseyden tae on Paavi, ortodoksisissa kirkoissa ykseyttä pitää yllä niiden entinen sorretun tai vähemmistön luonne ja sitä kautta läpi ikäluokkien lyövä konservatismi. Lisäksi ortodoksien valta on pitkälti patriarkkojen ja luostarien käsissä. Mutta liberaaleja on niissäkin kirkoissa ja aika voimakkaita sellaisia. Kysymykset naisten ja seksuaalivähemmistöjen asemasta tulevat nousemaan ennen pitkää myös perinteisissä kirkkokunnissa esiin.

Lopulta voimme kysyä, että mitä hyötyä on varjoista? Kuten anglikaaninen kirkkoyhteisö on osoittanut, moniääninen kristinusko voi toimia yhdessä. Naispappeuskysymyksessä se selvisi aika hyvin kun yhteiset pelisäännöt löytyivät. Esimerkiksi pääosa piisposta (naisista ja miehistä) pystyy työskentelemään saumattomasti yhdessä. Vaikka väistämistä on, niin yhteistyöhön ja koko kirkon parhaaksi toimimiseen pyritään aktiivisesti. Tästä voisi meilläkin ottaa oppia. Kirkon etu on etusijalla.

Vääränlaiset varjot ovat kuitenkin kirkolle tuhoisat. Jo syntyy varjoja rakenteisiin, niin rakenteet menevät rikki. Kirkon tulee muokkautua rakentavasti sisältäpäin ei ulkoapäin hajoittaen. Jos anglikaanisen yhteisön varjojen toiminta jatkuu yhtä hajoittavasti, niin se lopulta johtaa koko yhteisön hajoamiseen. Siitä ei ole hyötyä konservatiiveille, eikä liberaaleille. Kaikkein pahiten siitä kärsisi anglikaaninen idea kirkkojen yhteisöstä